Keski-iän kriisi

Keski-iän kriisi vai uudelleen syntyminen?

Täytin juuri 41-vuotta. Minulta onkin kiusoittelevasti jo vähintäänkin parin vuoden ajan kyselty keski-iän kriisin tuntemuksia. Mutta voin rehellisesti sanoa, että minun kipuiluni vanhenemisesta ja oman identiteetin löytämisestä käytiin läpi jo nelisen vuotta sitten. Hyvin perusteellisesti. Nyt kaikki on oikein hyvin ja voin taas vain keskittyä juhlimaan vanhenemista.

Kesällä 2019 olin tullut toistamiseen äidiksi. Toinen kierros äitiyslomalla ei ollut ollenkaan niin hohdokasta, kuin ensimmäisellä kerralla. Ja pandemia ei yhtään helpottanut tätä tuskaa.

Olin väsynyt ja turhautunut. En tiennyt yhtään kuka olin. Ja mihin suuntaan lähtisin työuraani seuraavaksi viemään. En enää tunnistanut missä olin hyvä, olinko oikein missään. Mitkä olivat ammatilliset vahvuuteni? Kuka oikeastaan olin? Muuta kuin äiti ja puoliso.

Naisen identiteettiä ravistellaan varmasti eniten äitiyden myötä. Itsellänikin oli takana pitkä matka työelämää, kun tulin ensimmäisen kerran äidiksi. Työni mahdollisti minulle mukavan toimeentulon, tapasin päivittäin kivoja asiakkaita ja työtehtävät haastoivat minua koko ajan parempiin suorituksiin. Lisäksi, kun kyseessä oli myyntityö, kilpailuhenkisenä ihmisenä onnistumiseni myynnin saralla ruokkivat kohti aina vain isompia ja haastavampia projekteja.

Äitiysloma oli tiputus kaninkoloon

Jäädessä äitiyslomalle, tippuu jonkinlaiseen kaninkoloon. Tiput koko ajan syvemmälle ja syvemmälle vauva-maailman uumeniin ja tuntemasi elämä lipuu koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi. Mätkähdät keskelle tuntematonta kuin Liisa Ihmemaassa konsanaan. 

Tilanne on kertakaikkisen absurdi. Varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla, tunnet eläväsi jonkun toisen ihmisen elämää. Yht’äkkiä oletkin väsynyt, koko ajan. Ajatuksesi eivät ole kirkkaita ja innovatiivisia vaan kuljet kakkavaippa kädessä miettien mihin sen laittaisit. Hauskat lounastauot työkavereiden kanssa ovat vaihtuneet johonkin ruokaa muistuttavaan pöperöön, joka on aina jäähtynyt ennen kuin ehdit sen kimppuun, mikrotat kahviasi lämpimäksi kolmatta kertaa ja työvaatteesi koostuu verkkareista ja imetystopista.

Tätä vaihetta kestää onneksi vain hetken ja siitäkin pitäisi osata nauttia. Mutta muutos on niin raju, että väkisin tietyn ajan jälkeen alkaa miettimään onko enää elämää äitiyden ulkopuolella. Pelon tunne on hyvin konkreettinen. Osaanko enää mitään, kun palaan töihin? Haluaako minua edes kukaan töihin? Onko minulla edes työpaikkaa mihin palata? 

Näiden kahden maailman välillä on valtameren kokoinen kuilu ja kommunikaatio on edelleenkin lähes olematonta kotona olevan vanhemman ja työpaikan välillä. Mikä ei lainkaan helpota näitä pelkotiloja. Useilla työpaikoilla edelleenkin kommunikaatio katkeaa totaalisesti, kun jäädään äitiyslomalle. 

Omalla kohdallani äitiysloma todella pisti identiteetti-myllyn pyörimään ja pohdinta oli jatkuvaa. Mitä seuraavaksi? Mitä haluan tehdä? Mitä osaan tehdä? 

Miehillä varmasti keski-iän kriisi on todella elämän puolen välin paikkeilla. Ensimmäistä kertaa takaseinä niin sanotusti näkyy. Työura on hyvinkin pitkä ja monella miehellä lasten saanti ei edelleenkään katkaise tai vaikuta työuraan millään tavalla. Toisin kuin naisilla. Äitiyloma pistää väkisinkin työuran hetkeksi tauolle ja jää aikaa pohtia mitä seuraavaksi.

Arvojen kautta kohta uutta identiteettiä

Palkkasin äitiyslomani aikana, kutsuttakoon häntä nyt tittelillä Life Coachin. Oletin hänen selkeyttävän ajatukseni siitä mikä olisi seuraava steppini työurallani. Hyvin selkeää; minä kerron minkälainen minä olen ja hän kertoo minkälaisten töiden suuntaan minun kannattaisi kääntää nokkani.

Noh, se olisikin ollut vähän liian helppoa. Sen sijaan hän pisti minut pohtimaan omia arvojani. Asioita joiden puolesta olen valmis taistelemaan. Asioita, jotka auttavat minua päätöksenteossa. Koska niitähän arvot perimmältään ovat. Suuntaviittoja joihin voi aina nojautua.

“Jouduin käymään hyvinkin kivuliasta vuoropuhelua itseni kanssa tekemistäni valinnoista.”

Jouduin tunkeutumaan todella syvälle niihin asioihin, mitä olin, kun minulta riisutaan työrooli, äitiys, vaimon-viitta. Jouduin käymään hyvinkin kivuliasta vuoropuhelua itseni kanssa tekemistäni valinnoista esimerkiksi aiempien työpaikkojen suhteen.

Miksi olin hakeutunut tietynlaisiin työtehtäviin? Miksi olin ajatellut, että uralla eteneminen aina automaattisesti tarkoittaa isompaa palkkaa, enemmän vastuuta, isompaa tiimiä luotsattavaksi? Menestyneen ihmisen määritelmä oli niin syvään juurtunut päähäni. 

Ja edelleen, aika ajoin kamppailen sen ajatuksen kanssa, että menestynyt ei tarkoita automaattisesti valtavan suuria tuloja ja ison firman johtajan pestiä. 

Jokaisen tapaamisen jälkeen coachini kanssa, koin jonkinlaisen valaistumisen, valtavan energia-puuskan. Puhuessani ja ääneen asioita pohtiessani, löysin joka kerta vastauksen johonkin mieltäni askarruttaneeseen asiaani. Hän esitti kysymykset ja minä löysin itse omat vastaukseni. 

On todella pysäyttävää herätä siihen todellisuuteen, että on vuosia mennyt kirjaimellisesti laput silmillä. Tehnyt paljon asioita sen suuremmin ajattelematta. Olettanut vain, että näin asioiden kuuluu mennä. Ja näin minun kuuluu toimia.

Coachaus auttoi minua tunnistamaan itseni ja löytämään takaisin niiden asioiden äärelle mistä aidosti nautin. Ja hauskinta tässä kaikessa on se, että lukuisat asiat mistä nautin edelleen, olen nauttinut niistä jo lapsena. Ne olivat kaiken aikuiseksi kasvamisen tiellä hetkeksi unohtuneet.

Maastojuoksu, jota nykyään trendikkäämmin kutsumme polkujuoksuksi, askartelu, maalaaminen, kirjoittaminen, juhlien järjestäminen, lukuisia asioita jotka olin unohtanut, että pidän niistä. 

Saman ilmiön huomasin myös työtehtävien suhteen. Asia, josta olen aina eniten nauttinut työssäni, riippumatta siitä kenen palveluksessa olen ollut, on asiakkaiden kohtaaminen. 

Tarjoilijan työt nuorempana, suunnnittelutyöt, myynti ja nyt yrittäjyys Play Cafén parissa. Kaikissa työtehtävissä sytyn eniten asiakkaiden kanssa työskentelystä. 

Minulle pahinta myrkkyä on olla yksin kotona ja yrittää saada jotain tuottavaa aikaiseksi. Kokeiltu, ei toimi. Tarvitsen liikettä, toimintaa. Tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Olen sosiaalinen sopuli ja tulen sitä aina olemaan.

Uusi työura äitiysloman jälkeen

“Minulla ei ole mitään velvollisuutta olla sama ihminen kuin 5 minuuttia sitten”.

Niin ihanan vapauttava lause. Minulla ei tosiaan ole velvollisuutta tehdä asioita samalla tavalla kuin ennen. Tai olla täysin samanlainen kuin aiemmin vain siitä syystä, että muut niin odottavat.

Uskon vahvasti, että keski-iän kriisi ei olekaan ihmisellä itsellään vaan siinä ympärillä olevilla läheisillä. Kun tuttu ja turvallinen ihminen yht’ äkkiä ilmoittaakin, että hän ostaa moottoripyörän tai haluaisin irtisanoutua töistä ja lähteä kiertämään maailmaa vuodeksi.

Siinä menee monella pullakahvit väärään kurkkuun ja päivitellään, että mikähän sille nyt on tullut.

Ehkä kyseessä on enemmänkin keski-iän keskustelu, itsensä kanssa. Elämä on neljänkympin korvilla usein jonkinlaisessa tasa-painossa, ja konkreettisesti puolessa välissä. Takaseinä näkyy ensimmäistä kertaa. Lapset on tehty, talot rakennettu, työ on tuttua ja turvallista. Ehkä siinä kohtaa on ensimmäistä kertaa aikaa pohtia ja ottaa vähän etäisyyttä omaan, elettyyn elämään. Pohtia, että miten haluaisin tästä jatkaa. Ja se pelottaa ympärillä olevia, koska harva tykkää muutoksista.

Tukea kriiseilyn keskelle

Pelon ja päivittelyn sijaan pitäisi tukea ja kannustaa tämän pohdinnan keskellä elävää. Minkälaisesta työstä hän haaveilee, jos nykyinen ei enää motivoi? Minkälainen olisi hänen unelmaloma tai miksi hän haluaisi muuttaa ulkomaille? Mitä elämä uudessa maassa toisi mitä nykyinen asuinpaikka ei tarjoa? Minkälaista elämää hän haluaisi elää vanhempana, puolisona, ystävänä?

Itse olen tehnyt viime vuosina isoja muutoksia kohti niitä asioita mistä aidosti nautin. Olen joutunut luopumaan monista mukavuuksista tavoitellessani unelmiani. Turvattu ja tasainen toimeentulo on aloittelevalle yrittäjälle vielä kaukainen haave. Työyhteisön puuttuminen kaihertaa lähes päivittäin ja oman työn jatkuva johtaminen on välillä lähes puuduttavaa. 

Mutta minä olen valinnut tämän polun ja katson mihin se johtaa. Takaisin ei voi enää kääntyä enkä haluakkaan. On opeteltava elämään oman, uuden identiteetin kanssa. Olen nyt yrittäjä, start-up firman toimari. Minulle ei kukaan sano mitä pitää tehdä ja missä minun pitää milloinkin olla. Työkalenterillani on vain yksi täyttäjä.

Keski-ikäisyydestäni aion nauttia. Olen onnellinen, että olen vasta nelikymppinen ja tunnen itseni paremmin kuin vaikka viisi vuotta sitten. Moni meistä painaa eläkeikään asti tunnistamatta tai hyväksymättä omia intohimon kohteita.

Koska sekin voi olla pelottava hetki, kun oikeasti silmät aukeavat kaikille niille mahdollisuuksille mitä meille on tarjolla ja ainut este olemme me itse.

Terkuin Iida S.

avainsanat keski-iän kriisi, identiteetin löytäminen, life coach, äitiysloma