Luottamuksen rakentaminen lapseen

Yhdessä yössä koululaiseksi

Lapseni kasvoi yhdessä yössä aikuiseksi ja minä rutistuin keski-ikäiseksi rusinaksi. Hivenen ehkä liioiteltua, mutta siltä minusta tuntui, kun lapseni aloitti koulutaipaleen. Tästäkin hetkestä on jo tovi ja nyt reipas tokaluokkalainen taivaltaa jo tottuneesti koulumatkaansa.

Pieni, kurahousuinen pumpelo, jota kädestä pitäen vein vain hetki sitten vielä päiväkotiin, painelee nyt täysin itsenäisesti koulutaivaltaan. Lähes seitsemän vuotta päiväkodissa meni silmänräpäyksessä ja uurteet silmäkulmissani tulivat jäädäkseen.

Muutos päiväkotilaisesta koululaiseksi oli käsittämättömän nopea. Kaikki tapahtui yhdessä yössä. Ensimmäisenä koulupäivänä saimme saattaa isän kanssa lapsemme kouluun, jopa ihan pihalle asti. Mutta heti jo seuraavana päivänä meille ilmoitettiin, että saattaja- palvelua ei enää tarvita. Lapseni halusi mennä itse kouluun. Matka ei todella ollut pitkä, mutta olin aivan varma, että hän eksyy, myöhästyy ja vähintääkin jää auton alle puolen kilometrin koulumatkallaan.

“Lähes seitsemän vuotta päiväkodissa meni silmänräpäyksessä ja uurteet silmäkulmissani tulivat jäädäkseen.”

Mitään näistä ei ole onneksi vielä tapahtunut. Hän muistaa tehdä kotitehtävät, palauttaa kirjastosta lainaamansa kirjat ja tavaratkin ovat vielä pysyneet kutakuinkin tallessa. Olen täysin äimistynyt tästä pikakelatusta itsenäistymisestä.

Itsenäistymisen ensiaskeleet

Väkisinkin olen miettinyt, että olenko paaponut lastani liikaa ja estänyt hänen jo oraksella olevan itsenäistymisen? Pitänyt häntä väkisin “äitin pikku vauvana” vaikka hänellä olisi jo aiemmin ollut kyvykkyyttä huolehtia enemmän omista tavaroistaan ja tekemisistään. Tiedostan, että 8-vuotias on vielä todella pieni ja tarvitsee paljonkin läheisyyttä ja huolenpitoa. Mutta aliarvioimmeko lastemme kyvykkyyden kehittyä ja huolehtia itsestään vain koska meistä lasten kasvaminen tuntuu haikealta?

Tämä haikeus ja sydäntä puristava pelko on ehkä sitä kuuluisaa luopumisen tuskaa omista lapsista heidän kasvaessaan ja itsenäistyessään.

Tunnistan, että tämä pelon kaltainen tunne on osittain peräisin tietämättömyydestä lapseni päivien sisällöstä. Tuhansista kysymyksistä ja uteluista huolimatta saan vastaukseksi jokaisen koulupäivän jälkeen lyhyen ja ytimekkään "ihan kiva". Ei tule enää pitkää tarinaa miten jättiläis -muurahaispesä on taas kasvanut tai miten kirjastoautonkuljettaja taisi ehkä torkkua tiskin takana.

Päiväkotipäivien jälkeen sai aina tarkan raportin vähintäänkin työntekijältä mitä ohjelmaa huippuunsa viritetty varhaiskasvatus oli tänään lapselleni tarjonnut. Ja pienimmätkin kolhut ja kaatumiset muistettiin kertoa. Nyt olen lähes täysin sähköpostiini kilahtavien Wilma-viestien varassa.

“Ei mitään ihmeellistä".”

Näistä kuuluisista Wilma- viesteistä minulle onkin selvinnyt, että kun lapsi sanoo ettei ole ollut mitään ihmeellistä se tarkoittaa mm: retkeä ja makkaranpaistoa metsään, palkitun kirjailijan Eppu Nuotion vierailua koululla,  lukukoiran vierailua luokassa, aarrejahtia ja sen sellaista.  Lapseltani ei irtoa jutun juurta vaikka kuinka tonkisin. "Ihan kiva" ja “ei mitään ihmeellistä”, on se mitä tällä hetkellä saan ja siihen minun on varmasti tyydyttävä. Ainakin hetkellisesti.

Mutta tunnustan häpeällisesti, että mielenkiintoni ja uteliaisuuteni meinaavat välillä ottaa vallan ja huomaan lounaskävelylläni ajautuvani koulun lähettyville ihan vaan vähän kurkistamaan miten siellä sujuu. Tai vahingossa tulen hakemaan lastani iltapäiväkerhosta vähän liian aikaisin, jotta voin hetken kurkistella koulun nurkalla lapseni puuhia ystäviensä kanssa. Lapsistahan tämä on todella noloa ja jos he saisivat päättää, vanhemmat saisivat pysyä autoissaan odottamassa eikä hiippailla koulun pihalla. Ja pahinta vielä, jos vaihdat opettajan kanssa muutaman sanan. Niin noloa.

Pari viikkoa sitten esikoiseni suostui kävelemään vähän matkaa koulun suuntaan kanssani, mutta totaalisesti ylitin nolouden rajan, kun pyysin häneltä pusua poskelleni. Se ei käynyt mitenkään. Sitten ehdotin hänelle, että jos hän kuiskaisi korvaani jotain ja salaisesti antaisin pienen pusun poskelleni. Siihen hän suostui.

Huomaan, että olen sylitellyt ja pusutellut esikoistani viime viikkoina selkeästi normaalia enemmän. Hyväksikäytän aina niitä hetkiä, kun hän aamulla vähän unenpöpperössä jää syliini istumaan tai illalla on niin väsynyt ettei millään jaksa torjua äidin halittelu- yrityksiä.

Tiedän, että lapseni luonnollisesti nauttii näistä hellyyshetkistä, kuten me niitä kutsumme, mutta minulle ne ovat äärettömän tärkeitä. Olen yht’äkkiä tajunnut miten nopeasti lapseni kasvavat. Ei mene kuin hetki ja esikoiseni ei todellakaan istu enää sylissäni ja pyydä hipsuttamaan korvan takaa. Pyydä silittämään häntä nukkumaan käydessään. Yritän epätoivoisella vimmalla imeä itseeni jonkinlaista halienergiaa lapsistani ennen kuin se totaalisesti loppuu.

Onko tässä se absoluuttinen syy miksi ihmiset hankkivat useamman lapsen? He itse kaipaavat sitä ihanan lötköä, riisipussimaista vauvaa syliinsä paijattavaksi. Ja sitä taaperoa, joka bambi-silmillään katsoo sinua ja sanoo “ota ykkyyn”. Sydän sulaa vähemmästäkin. Ja kun lapset ovat kasvaneet hommataan koira, joka taaperon tavoin tarvitsee loputonta huomioita ja huolenpitoa.

Kasvatusmetodeihin luottaminen

Vaikka tällä hetkellä koululaisestani on todella vaikea nyhtää minkäänlaista tiedonmurusta irti, aion jatkaa sinnikästä kyselyäni. Uskoisin, että tärkeintä on tunne lapsellani, että hänestä välitetään ja hänestä ollaan kiinnostuneita, vaikka hänen sanallinen arkkunsa on tällä hetkellä hyvin kumiseva, tyhjä etten sanoisi.

Ja oman kyselyikäni lisäksi minun on ruvettava luottamaan niihin valintoihin mitä olen tähän asti tehnyt kasvattajana. Niihin kaikkiin pieniin, satoihin valintoihin ja päätöksiin mitä olen kahdeksan vuoden aikana tehnyt hänen kanssaan. Luottaa, että lapseni uskaltaa kertoa minulle, jos hänellä on jotain nakkikastikelounas- keskustelua tärkeämpää kerrottavaa.

On äärimmäisen pelottava ajatus, että jossain kohtaa omat kasvatusvalinnat alkavat näkymään konkreettisesti lapsessa ja tietyn pisteen jälkeen niihin ei voi enää vaikuttaa. Pitää vain luottaa, että hän tekee oikeita, rehellisiä ja reiluja valintoja. Osaa valita oikean ja väärän väliltä.

Ja luotan, että hän kyllä pärjää.

Mutta siihen sikakalliin silmänympärysvoiteen lupauksiin uurteiden katoamisesta en luota.